Olen löytänyt vanhan harrastukseni uudelleen. Vanhalla tarkoitan noin kymmenen vuoden taukoa. Lapsena ja teininä harrastin nimittäin käsitöitä, lähinnä ompelemista. Ala-asteelta asti kävin käsityökerhossa, myös yläasteen läpi tämä harrastus kulki mukana. Yläasteella otin valinnaiseksi aineeksi käsitöitä niin paljon kuin mahdollista. Monennäköistä tuli ommeltua. Lukioikäisenäkin ompelin vielä paljon. Noihin aikoihin tuli tehtyä vaatteita itselle, vaatteita ja muita lahjoja kummitytölle ja muille tutuille. Olen tehnyt itse myös muun muassa oman ja kahden siskoni vanhojentanssipuvut, oman ja yhden siskon ylioppilasjuhlamekot sekä oman hääpukuni. Sitten tuli tauko. Piiiiiitkä tauko. Vanhoja on mukava muistella, tässäpä kuvia noista suurimmista töistäni.
Vanhojentanssipuku pikkusiskolle.
Puku toiselle pikkusiskolle, samanlaiset bileet mutta eri vuosi. Tää on yhä edelleen ihan superkaunis mun silmääni... Ja sopi mun siskolle kuin nenä päähän.
Tässäpä oma vanhojentanssipuvut. Kohtalaisen mageet nuo megahihat. :D
Ja sitten se hääpuku. Puku joka aiheutti ennen häitä monta kriisiä. Ensimmäinen liittyi jo kankaan hankintaan. Valkoista morsiussatiinia (eikös morsiussatiini ole sitä paksumpaa satiinia, semmoinen vähän mattapintainen...) metsästin monesta monesta kaupasta monesta kaupungista. Loppu. Kaikkialta loppu. Sitten lopulta yhdessä kaupassa kysyin jälleen kerran myyjältä: onko teillä valkoista morsiussatiinia. Kuulemma oli. Olin ikionnellinen. Kerroin määrän, leikattiin ja maksoin ostokseni. Vasta kotona huomasin satiinin olevan ohutta pussilakanasatiinin tyylistä lirua. En ollut kaupassa huomannut edes hypistellä kangasta, niin tohkeissani olin kun lopulta tuntui löytyvän mitä olin metsästänyt. No. Rahat oli siinä kiinni ja siitä tehtiin. Hankala oli käsitellä mutta lopputulos oli silti onneksi hyvä.. Toisen kriisin aiheutti kameran salama ja mies. Minä onnellisena sitä pukuani olin ommellut ja tehnyt. Lähetin sitten sovituskuvan miehelle ja soitin mitä mieltä oli näkemästään. Puhelimen toisesta päästä tuli vaikeaa kiertelyä ja kaartelua. Lopputulema oli se että miehen mielestä puku ei erityisen hieno ollut vaan näytti jotenkin kummalliselta. Vieläkin selittelee että se oli se salama joka sai puvun kiiltelemään kummasti ja näyttämään omituiselta. Niin tai näin. Tässä alttarille asteltiin ja häät juhlittiin. Oi niitä aikoja. <3
Nuo siniset pisteet on semmoisia vaaleansinisiä ruusuja...
Mutta siitä uudelleenlöytämisestä. Viime keväänä makailin olohuoneen sohvalla päivät pitkät ennenaikaisten supistusten vuoksi. Kun kaikki mahdolliset sarjat oli katsottu koneelta läpi, aloin muuten vain surffailla ajan kulumiseksi. Jotain kautta löysin netin kangaskaupat ja aivan käsittämättömän ihania kuoseja ja kankaita. Ne vetivät puoleensa yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta syyskuussa kuopuksen ollessa parikuinen, ostin ompelukoneen, tilasin läjän kankaita ja aloitin harrastukseni uudelleen. Paljon on opittavaa, mutta olen loputtoman innostunut. Ompeleminen: se on ihanaa, se rentouttaa, se on hauskaa, se saa hyvälle tuulelle ja onnistunut lopputulos ilahduttaa pitkät ajat! Näistä uudista jutuista postailen lähipäivinä lisää.
Kirpakoita pakkaspäiviä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti