Ihme

Niin kauan kaivattu.

Niin kauan odotettu.

Niin pitkään rukoiltu.

Niin pitkään toivottu.

Saavuit auringon säteiden siivittämänä.
Ystäväksi siskon.

Rakkaaksi äidin ja isän.

Niin pieni.

Ja silti niin viisas katse.

Olet ihme.

Pieni ihana Hippumme syntyi lopulta pitkän odotuksen jälkeen lauantaiaamuna 13.7.2013 kello 9:56. Strategiset  mitat olivat 49cm, 3360g ja pipo 35,5cm. Synnytys oli varsin nopea ja näin jälkikäteen ajateltuna pääsin taas kyllä siinä melkolailla helpolla. Heti synnytyksen jälkeen olin kyllä eri mieltä mutta näin se jo muutama päivä kultaa muistot.

Raskausaikana mietin monesti, että mihin sitä pääni mahdoin laittaakaan. Kyllähän meillä on ollut jo yhden toimeliaan ja reippaan viisivuotiaan kanssa tosi helppoa arki. On voinut käydä kahvilassa ja ravintolassa, on voinut mennä ja tulla ja yhdessä lapsen kanssa tehdä vaikka mitä. Omaa aikaakin on kiitettävästi jo jäänyt. Vauva-arki yöheräilyineen ja 24/7-sitovuuksineen ei kertakaikkiaan houkutellut enää. Joskus sanoinkin miehelle, että niin suloisia kun vauvat kieltämättä ovatkin, niin en odota yhtään vauvaa tahi vauva-aikaa, vaan sitä aikaa kun vauvasta kasvaa lapsi. Lapsi, joka oppii, oivaltaa, kommunikoi ja ilahduttaa toimillaan päivittäin. 

Vaan kuinkas sitten kävikään. Mä olen suorastaan järkyttynyt miten unohdin tämän tunteen. Miten ikimaailmassa tämän tunteen on pystynyt unohtamaan. Tunteen jota on vaikea kuvaillakaan, tunne joka pakahduttaa. Kun lapsi on niin pieni, kun lapsi on niin rakas, kun voisi vain kaiken aikansa kuluttaa tuijottaen pientä ihmettä, pientä tuhisijaa, pientä olentoa joka vain nukkuu, syö ja välillä tuijottaa ihmetellen jonnekin. Tunne, kun en haluaisi laskea tätä ihmeellistä olentoa sylistäni minnekään enkä kenellekään. Tunne, etten haluaisi menettää sekuntiakaan näistä ihmeellisistä, niin ohi menevistä hetkistä, jotka tämän pienen kanssa ovat. Tunne, että aika kiitää liian nopeasti, etten ehdi nauttia pienestäni ja rakastaa häntä riittävästi kun hän on pieni. Nämä ovat ainutlaatuisia sekunteja, minuutteja, tunteja ja päiviä. Niitä on niin vähän. Niin nopeasti tuo pieni tulee kasvamaan. Ja pelkään, että unohdan tämän ihanuuden. Yritän tietoisesti sitä välttää. Koska nyt muistan mitä olin unohtanut. Tällä kertaa tämä tunne pitää painaa jonnekin mielen pohjalle lähtemättömästi. Järjellä yritän itselleni selittää, että yhtä ihanaa aikaa tämänkin pienen aikana on tulossa myöhemminkin. 

Ihmeellistä on myös se, että tämä tunteiden myrsky ei tee tuosta ihanasta esikoisesta yhtään sen vähemmän rakasta. Päin vastoin. Niin ihana ja ihmeellinen tyttö meillä on. Samaan aikaan kun tuijotan kuopustani, tunnen tuskaa siitä että esikoinen jää vähemmälle huomiolle kuin aiemmin. Yritän jakautua kahtaalle. Ristiriitaista. 

Väsymystäkin tämä synnytyksen jälkeinen hormonimyrskyjen viikko on sisältänyt. Tottakai. Ja kielteisiäkin tunteita. Kärttyisyyttä miehelle. Pelkoa ja ahdistusta siitä, mihin maailmaan ovat lapseni syntyneet, millaisessa maailmassa he joutuvat kasvamaan. Itkuherkkyyttä. Ja taas iloa. Ja itkua. Ja ahdistusta. Onnea. Pakahtumista. Rakkautta. Väsymystä. Ja taas sitä rakkautta. Rakkautta. Rakkautta.

Tämä on vaan niin ihmeellistä.